Hollannin pohjoisosassa, Frieslandin maakunnassa satoja vuosi kasvatettu stabijhoun polveutuu luultavasti espanjalaisten valloittajien 1500-luvulla Alankomaihin tuomista spanieleista. Kirjallisia todisteita rodun olemassaolosta löytyy 1800-luvun alusta lähtien. Monikäyttöisenä  rotuna stabijhounia on käytetty kautta aikojen Hollannissa maatilojen vahtikoirana, mutta ennen kaikkea se on ollut metsästyskoira. Sitä käytettiin ketun, pienriistan ja lintujen metsästyksessä. Se kaivoi myös myyritä ylös ja pyydysti niitä. 

Stabijhoun hyväksyttiin virallisesti roduksi Alankomaissa vuonna 1942 ja Hollannin Stabij- ja Wetterhounyhdistys NVSW perustettiin vuonna 1947. Ensimmäiset stabijhounit rekisteröitiin Suomeen 1991. 

 

Stabijhounia on kuvattu hyväksi metsästyskoiraksi, joka on hieno seisoja ja pehmeäsuinen noutaja. Nyttemmin rodun metsästysominaisuuksiin paremmin tutustuttamme on selvää, että stabijhounia ei voi pitää seisojana sen luontaisten ominaisuuksien vuoksi. Muihin seisojarotuihin nähden stabyhounin hakukuvio on kapeampi. Eikä se irtoa metsästäjästä seisojan tavoin. Metsästystilanteissa  stabijhoun pysyttelee haulikon kantaman päässä. Kuten ylösajan koiran kuuluukin. Se saattaa pysähtyä hetkeksi, jota voi kuvailla seisonnaksi. 

Nykyään stabijhounia pidetään aktiivisena metsästys-, harraste- ja seurakoira. Stabijhounia verrataan usein alkuperäiseen friisiläiseen ihmiseen, jonka on sanottu olevan itsepäinen, rehellinen ja suora, sosiaalinen, hiljainen sekä ystävällinen, mutta hieman varautunut vieraita kohtaan. Stabijhoun on luonteeltaan reipas, omistajaansa miellyttävä. Se on iloinen ja helopsti koulutettava. Jotta koulutus ei olisi liian helppoa, niin yksilöstä riippuen stabijhounissa on myös itsepäisyyttä. Sitä miten se ilmenee on hyvin koirakohtainen ominaisuus.

Uuden rotumääritelmän myötä muuttui myös rodun nimeksi Stabijhoun,  rotumääritelmä löytyy täältä