Olen Anne Leppänen ja koiraharrastukseni alkoi, kun sain ensimmäisen oman koiran 11-vuotiaana. Se oli sileäkarvainen mäyräkoira narttu nimeltään Sasalu Aida "Sasa". Valitettavasti Sasan elämä jäi lyhyeksi mäyräkoirahalvauksen takia ja jouduimme luopumaan siitä ihan liian varhain jo 4-vuotiaana. Sasa sai kuitenkin lyhyen elämänsä aikana yhdet pennut ja minä silloin 13-vuotiaana hoidin sen synnytyksen enemmän ja vähemmän hyvin itsekseni, kun vanhempani olivat töissä. Seuraava koirani ostin 15-vuotiaana ja se oli keskikokoinen musta villakoira uros Brisse. Kesätyöansioillani ostin itselleni koiran äitini vastusteluista huolimatta. Hän oli sanonut minulle ehdot; "jos koira tulee niin sen on oltava uros, se ei saa olla iso eikä siitä saa lähteä karvaa". Ahkerasti etsin koirakirjoista ja löysin kun löysinkin koira josta karvaa ei lähde, villakoira. Ja muutkin äitini asettamat ehdot siis täyttyivät, kun tuleva koirani oli keskikokoinen sekä uros. Brisse eli 8 vuotiaaksi, jolloin jouduin siitä luopumaan, koska sillä valui pissaa pitkin lattioita. Silloin eläinlääkärit sanoivat, että sen vaivalle ei voi mitään tehdä. Odotin silloin ensimmäistä lastani ja ajatus siitä, että pieni lapsi ryömii ja konttaa lattialla jossa on koiran pissaa siellä täällä ei tuntunut oikein kiehtovalta. Tämän jälkeen meni muutamia vuosia, ja ajattelin, että se en ole kyllä minä joka meille koiraa haluaa. Toki täytyy tunnustaa, että kun lapseni kasvoivat isommiksi, niin ajatukset koiran otosta nosti taas päätään. Kävikin niin kuten olettaa saattaa, että lapseni alkoivat koiraa kinuamaan. Kun lapset saivat isältään luvan koiran hankintaan aloin etsimään meille sopivaa rotua. Ensin soittelin muutamalle kasvattajalle munsterinseisojasta, mutta he eivät myyneet koska perheessämme ei metsästetty. Seuraava rotuvaihtoehto oli novascotiannoutaja. Kävin eräässä perheessä tutustumassa heidän kahteen tolleriin sekä kävimme myös näyttelyissä. Tämä rotu tuntui meille juuri sopivalta ja niin meille muutti elokuussa 1996 novascotiannoutajan pentu Applehill`s or Zeiban "Ronja". Rotuna novascotiannoutaja oli Suomessa silloin vielä harvinainen. Ronja ei mielestäni ollut kuitenkaan ihan tyypillinen tolleri, mutta ihana koira kuitenkin. Sille syntyi pentue helmikuussa 1999. KoiraNetissä . Olin ajatellut, että jätän Ronjan pentueesta yhden nartun kotiin, mutta toisin kävi. Kävi nimittäin niin, että kun vein Ronjaa astutettavaksi Nordwart kenneliin sen omistaja sanoi, että tule katsomaan minulla on täällä 6-viikkoisia pentuja. Siellä tosiaan oli Suomessa syntynyt toinen stabyhoun pentue. Ihastelin kovin emää sekä pentuja. Kun jätin sitten Ronjan sinne astutettavaksi, en edes kotona muistanut enää pentujen rodun nimeä. Puhuin vain kauniista mustavalkoisista koirista. Asiaa sen enempää miettimättä odotin soittoa koska Ronja saa hakea kotiin. Kun sitten ilmoitettiin että astutus on onnistunut lähdimme matkaan. Keskimmäinen tyttäreni oli mukana ja taas saimme ihastella pieniä mustapäitä. Nordwart kennelin omistaja sanoi minulle, että ota siitä pentu vaikka sijoitukseen. Ja jostain syystä en vaan voinut vastustaa ja niin siinä kävi, että ensimmäinen stabyhoun narttumme ja kennelimme kantanarttu Nordwart Belina "Nala" lähti mukanamme. Nala KoiraNetissä 

Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, miksi olin niin ihastunut stabiin. No, onhan se aika paljon ulkoisilta ominaisuuksiltaan munsterinseisojan näköinen. Täytyy kyllä myöntää, että pentu tuli hommattua sen kummemmin ehtimättä tutustua rotuun. Kuitenkaan en ole rotuvalintaani vielä tänä päivänä katunut. Ja tollerinarttua meille ei sitten Ronjan pennuista jäänyt. Vuonna 2006 toteutui pitkäaikainen unelmani perustaa Suomeen Stabyhounkerho. Keskustelimme siitä usein mieheni Jussin kanssa. Itse lähinnä epäröin kerhon perustamista, mutta hän kannusti ja rohkaisi oman kokemuksena perusteella. Niin sitten kokosimme muutaman hengen ryhmän ja pidimme perustavan kokouksen Helsingissä 5. helmikuuta 2006. Kerhon virallinen nimi on Suomen Stabyhounkerho - Stabyhoun Club of Finland ry ja kerhon kotisivut löytyvät täältä. Olemme molemmat siitä lähtien toimineet aktiivisena kerhon jäsenenä sekä sen eri toimikunnissa. 

Vuonna 2009 muutimme mieheni Jussin kanssa Hyvinkäältä Padasjoen Maakeskeen maaseudun rauhaan. Täällä meillä on hyvää tilaa myös koirillemme. Ne saavat juoksennella isolla aidatulla pihallamme vapaana. Pihapiirissä on myös oma lampi, jossa voi kesäpäivinä uittaa koiria ja miksei sinne voi itsekin pulahtaa. Lisäksi meillä on mahtavat lenkkimaastot on ihan käden ulottuvilla. Tuskin koskaan lumettomaan aikaan lenkkeilen muualla kun metsässä. Talviaikana lumen määrästä riippuen lenkkeily tapahtuu joko naapurin pellolla, metsässä tai Päijänteen jäällä. Koirien lisäksi maalle muuton jälkeen tullut muitakin eläimiä. Meillä on kolme kissaa. Vanhin on kastroitu uroskissa Grappa. Se tuli luoksemme 2010 ja on maatiaisen ja norjalaisen metsäkissan sekoitus. Vuonna 2014 hankin vanhanajan ruskeanaamio siamilaisen narttukissan Kiaran. Kiara ei ole suostunut menemään ulos ollenkaan. Ensimmäisenä kesänä vein sen pihalle ja sille tuli kova hätä syliin ja sisälle. Koko kesän ovet ovat meillä auki, mutta Kiara ei ulos mennyt. Nyt on kissalaumamme kasvanut Kiaran jälkeläisellä, urospennulla joka sai nimekseen Harmi. Harmi on vallaton kissapoika jolla on pilke silmäkulmassa ja jonka kanssa aika ei tule pitkäksi. 

Koirien ja kissojen lisäksi meillä oli alkuun muutama kesänä kesäkanoja. Haaveemme toteutui kun saimme rakennettua pieneen navettaamme kanoille talvikanalan ja nyt voimme pitää niitä ympäri vuoden.